Ole läsnä, syö rusina!

Tein viikolla normaalia pidempää työmatkaa vieraalle paikkakunnalle junalla. Junassa oli aikaa tuijotella ikkunasta lumisia maisemia aamun sinisessä hetkessä. Junassa oli aikaa viipyillä itsessään, ajatuksissaan ja välillä ajatuksettomassakin tilassa. Kun edessä oli tiivis työpäivä, junamatka oli tervetullut ja rauhoittava päivän aloitus. Sai rauhassa laskeutua työajatuksiin, sai herätellä rauhassa mieltään, ja olla vain.

Lempeän aloituksen saattelemana työpäivä sujui hyvin, kykenin olemaan läsnä ja poimimaan muistin kätköistä oleellisia asioita ja tarinoita työn tueksi. Paluujunassa siirryin jälleen kuin vaistomaisesti välitilaan, työ- ja kotitohinoiden väliseen ajattomaan matkantekoon. Lueskelin myös No Agenda Club -nimistä kirjaa ja inspiroiduin monista sen ajatuskuluista. No Agenda Club puhui uusin termein ja näkökulmin läsnäolosta, läsnäilosta, mielen väljyydestä ja niiden kääntöpuolista, mm. läsnäolokarkuruudesta.

Läsnäolon taito on asia, josta itsekin puhun usein työssäni. Opettelen sitä tietoisesti ja päivittäin, ja saan mieleni usein kiinni harhailemasta milloin missäkin. Armollista kyllä, tietoisuus on kuitenkin jo ensimmäinen askel läsnäolon opettelussa. Kun huomaan, että mieleni on matkoilla, etten olekaan tässä ja nyt, voin aina tietoisuudellani palauttaa itseni tähän hetkeen. Mutta miksi nähdä vaivaa, miksi läsnäolo on niin tärkeää?

Ajattelen ihan ensimmäiseksi, ettei elämästä synny kokemusta tai muistoja, ellei hetkissään ole läsnä. Elämä kulkee omaa menoaan toisella raiteella, ellemme ole aisteinemme mukana näkemässä, kokemassa, kuulemassa, tuntemassa. Sinisiä hetkiä, savun tuoksuja, kukkien kauneutta, ääniä ympärillämme. Muistan elävästi vuosien takaiselta läsnäolon kurssilta rusinansyöntiharjoituksen. Kokeilimme miltä tuntuu syödä rusina hitaasti ja rauhallisesti, haistellen ja maistellen, koostumusta tunnustellen. Kokemus oli aivan uusi. Onhan sitä rusinoita tullut syötyä, kourallisittain ja pähkinöiden keralla. Pullassa tai maksalaatikossa. Mutta että yksi kerrallaan, ajan kanssa ja keskittyen. Suosittelen kokeilemaan. Viisi minuuttia ja yksi rusina.

Ilman läsnäolon taitoa elämästä tulee loppumaton to do -lista tai katkeamaton suoritusputki. Aina riittää mielenpinnalle asioita, joita pitää tehdä. Velvollisuuksia, joita on hoidettava. On kiirehdittävä, saatava aikaan, suunniteltava ja tähdättävä. Väliaikoina voi aina miettiä mitä tuli sanottua, mitä jäi tekemättä, missä olisi voinut olla tehokkaampi, nopeampi, osaavampi… Nyt-hetki pusertuu olemattomiin menneen ja tulevan väliin, ellemme ole varuillamme ja pysyttele hereillä.

Läsnäolevuus ei tarkoita ettenkö tekisi, saisi aikaan, olisi tehokaskin. Läsnä ollen olen kaikkea sitä ehkä enemmän. Teen vähemmän virheitä. Arvostan tehtäviäni ja keskityn. Kuulen ihmisiä ympärilläni, ymmärrän mitä he sanovat. Kohtaan.

Kun olen läsnä, olen itsessäni, olen minä. Olen lähellä sisintäni ja sen viisautta, kuulen alitajuntani viisaita viestejä. Läsnäolo on hyväksyntää. Tämä hetki on ok. Eilinen on mennyt, huomisesta en vielä tiedä. Mutta eikö kaikki olekin hyvin juuri nyt?

Vähän yli kilo opettaja-ainesta!

Koiranpennun muuttaminen taloon muuttaa tunnelmaa. Ravistelee rakenteita. Herättää arkiunesta.

Samoin kävi aikanaan ensimmäisen lapsen synnyttyä. Maailma näytti hetken, oikeastaan aika pitkään, erilaiselta. Ei se koskaan ihan ennalleen palannutkaan, astuttiin uuteen aikaan ja uusiin rutiineihin. Uuden ajan myötä perheessä palattiin perusasioiden äärelle, karsittiin aikatauluja, ihasteltiin elämän ihmettä, väsyttiin valvomisiin, luovuttiin omista jutuista ja alettiin arvostaa hetkiä. Näin on päässyt käymään jälleen. Deja vu´.

Meillä on nyt siis uusi perheenjäsen, 12-viikkoinen Kerttu. Kerttu on koira. Utelias, hurmaava, ennakkoluuloton riiviö. Ensi töikseen Kerttu teki koko perheestä hyytelöä, äänensävyt muuttuivat sekunnissa. Toiseksi se heitti taloa hallinneelle kohta 8-vuotiaalle noutajalle ilmaan suuren kysymysmerkin: Mitä ihmettä? Kysymys ei ole hävinnyt isosiskon silmistä ja huokaukset ovat välillä syviä. Sitten Kerttu päätti panna toimeksi. Se asettui taloksi.

Kerttu on mielestämme oikea ihme. Oikeasti Kerttu on ihmettelijä ja opettaa meitäkin ihmettelemään. Kaikki on Kertulle vielä yhtä ihmettä: alkaen ison noutajan alati vispaavasta hännästä, jatkuen tv:n takaiseen johtoryhmään ja päätyen esimerkiksi houkuttelevasti esiinjätettyihin kenkiin vastustamattomine nauhoineen. Emännän kannettavan johdossa on suorastaan pureksimaan vaativa muuntaja, puiset kynnykset ja ovenpielet kannustavat kokeilemaan hampaiden terävyyttä ja monta kertaa päivässä on kokeiltava, josko kokoa olisi kertynyt jo sohvalle hyppäämiseen asti. Muutama kymmenen mukkelis makkelista päivässä ei riitä tätä kokeilijaa lannistamaan.

Hetket ovat taas nousseet arvoonsa. Aistit ovat herkistyneet, emme kulje yhtä unessa täällä kotona kuin aiemmin. Olemme enemmän läsnä, myös toisillemme. Katkeamatonta yöunta arvostaa taas kummasti. Samoin ruokailurauhaa. Ilmassa on iloa ja elämää. Huolenpito hoivaa itseäkin.

Kaikki Kertun ansiota! 12 viikkoa ja 1,2 kg opettaa!

Yksinkertainen on kaunista!

Joululoma!

Taas kerran joululomaa aloittaessani nautiskelin ajatuksesta, että luen ainakin nämä kolme kirjaa, tapaan ainakin nuo ihmiset, lenkkeilen joka päivä, teen inventaarin kuluneesta vuodesta ja suunnittelen alkavaa uutta vuotta. Valmistaudun tulevaan vuoteen pohtimalla tekemisteni painopisteitä, kuulostelemalla kiinnostavimpia sisältäni nousevia ajatuksia, kirjaamalla tärkeitä asioita ylös.

Tässä ollaan, lomaa on takana jo täysi tusina päiviä… Niitä kirjoja ei ole luettu, mitään ei ole inventoitu saatikka tietoisesti suunniteltu, vähänlaisesti on tullut kontaktoitua ystäviäkään. Koti on havunneulasin ja pölypalleroin koristeltu. Kun joululoma alkoi ja aatonaaton viimeisten hankintojen (esim. kylmäsavulohi, jota ei yhtäkkiä ollutkaan enää missään) jälkeen alkoi rauhoittumisen aika, vajosin jonnekin sohvannurkan, television kolmeen kertaan näytettyjen elokuvien ja päivätirsojen väliin. Mielen kovalevy tyhjentyi ja kierrokset laskivat. Ja voi miten hyvältä se tuntui!

Juuri tänään pysähdyin ajattelemaan, etten ole päiväkausiin oikeastaan kovin paljon ajatellut. Mieli on ollut hitaalla vaihteella, elämä on ollut aika selkeää. Olen nukkunut, syönyt, ulkoillut umpihangessa vanhan koiran kanssa, ja leikkinyt uuden perheenjäsenen, 10-viikkoisen koiravauvan kanssa. Siinä lähestulkoon kaikki ja olo on aika rauhallinen.

Kuinka voisin viedä pian alkavaan vauhdikkaampaan arkeeni tunnetason oivalluksen tästä yksinkertaisuudesta ja mielen vapaudesta? Aikaan, jolloin on taas aikatauluja ja to do -listoja ja tavoitteita. Voisinko siirtää jotakin tämän joululoman tietoisuudesta sinne arkeen, työn ja velvoitteiden keskelle? Osaisinko olla hieman tiukempi valinnoissani? Osaisinko sanoa useammin “ei”? Osaisinko laskeutua arkeen sen sijaan, että sukellan sinne taas pää edellä ja ylinopeutta?

Niin mukavalta tämä yksinkertaisuus tuntuu, että aion yrittää.

Tunnustaudun takinkääntäjäksi

Alkuun olin vastarannan kiiski sosiaalisen median suhteen. “Mitä se kenellekään kuuluu, miten minun päiväni kuluvat, millaista ruokaa laitan tai olenko käynyt lenkillä”. “En halua olla kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa, en missään tapauksessa.”  Sitten pienestä sosiaalisesta “pakosta” annoin periksi ja ryhdyin varovasti naamakirjan käyttäjäksi. Haparoiden tutkailin käytäntöjä: kyllä, joku kertoo siivoamisistaan, joku päivän menun, joku vanha tuttu ottaa yhteyttä…hmmm. Joku rakentaa ehkä vähän tietoistakin imagoa, joku osaa jo käyttää ammatillisena apuna.

Tällä hetkellä olen totaalinen takinkääntäjä. Siellähän on mukavaa. Minua on johdateltu aivan uusien musiikkituttavuuksien pariin, löydän mielenkiintoisia artikkeleita tai ohjelmaklippejä, jotka muuten olisivat menneet aivan ohi, saan tietoa tapahtumista, nauran muumien tai ipanoiden sutkautuksille, otan helposti yhteyden kavereihin, joille ei sitten millään saa soitetuksi. Vaakakuppini on ehdottomasti myönteisen puolella. Mietin kuitenkin edelleen aika tarkkaan, mihin vedän henkilökohtaiseet rajani. En edelleenkään ole sitä mieltä, että pyykkivuorot tai työkeikat kuuluvat näihin ympyröihin jaettaviksi; on edelleen asioita, joita haluan jakaa lähimmille ystävilleni vain kasvokkain. 

Pohdimme muutama päivä sitten kollegan kanssa verkkotapaamisten ja vanhanaikaisen henkilökohtaisen tapaamisen suhdetta ammatillisesta näkökulmasta, onhan tarjolla jo pitkään ollut esim. puhelin- tai verkkocoachingia. Uskonko siihen, milloin uskon siihen? Mille tasolle näissä kohtaamisissa päästään? Puhutaanko niissä varmasti oikeista asioista? Meneekö jotakin ohi, kun en voikaan lukea vastapuolen kehon kieltä, en näe silmiä? Jääkö toisaalta monilta apua ja tukea hakematta, jos tarjolla on vain istuttaminen saman pöydän ääreen ja aikataulut kerrassaan mahdottomat tai arki matkaamista ympäri maata tai maailmaa? Onko asioiden oltava joko tai? Onko heiluriliike tässäkin ilmiössä luonnollinen kehityskaari – ensin mennään “vähän yli” ja sitten mahdollisesti yhdistellään uutta ja vanhaa sopivassa suhteessa?

Arvelen, että ydinkysymys saattaisi olla luottamus. Jos se syntyy ja on vahva, ei olekaan niin väliä istummeko vastakkain vai keskustelemmeko verkossa, skypessä vai matkapuhelimen välityksellä. Ilman luottamusta ei taida syntyä aitoa dialogia, jossa kummallakaan ei ole kuvitelmaa omasta kaikkivoipaisuudestaan vaan jossa avoimesti kuullaan ja kuunnellaan, jaetaan ja rakennetaan. Aidossa dialogissa toinen otetaan vakavasti ja yhdessä kuljetaan kohti jotakin uutta, mahdollisesti oivaltavaa ja luovaa.

Ja silti, pidän aika tiukasti kiinni omasta uskomuksestani, että pääsemme pidemmälle, jos olemme saman pöydän ääressä, kävelemme rinnakkain tai pelaamme fyysisesti samalla kentällä. Ja jälleen väitän itselleni vastaan: jo ammoin jaoimme syvimpiä tunteita kirjeitse, purimme niihin suurta ja syvää sisäistä paloa. Mikä tekee verkosta huonomman verrattuna sulkakynään ja musteeseen?

Äh, olen aivan mahdoton keskustelukumppani itselleni: mielipiteeni on vähän sekä että. Kohtaamisen rikkaus on eittämätön, ja kohdatessa voi tehdä erilaisia asioita kuin etäyhteydessä. Kun taas vaikkapa vain kuulen toisen ihmisen, koetellaan läsnäolon taitoani ja joudun herkistymään syvemmälle kuulemiselle, todelliselle kuuntelemiselle.

Yhdestä asiasta olen itseni kanssa samaa mieltä: kohtaammepa miten vain, mitään kohtaamista ei synny ilman läsnäolon taitoa. Tänään olen ehtinyt kohdata mm. luonnon aamun jumalaisen kauniina sinisenä hetkenä metsässä. Saatoinpa kohdata siellä itsenikin. Olin läsnä.

Kuumaa mehua ja kulttuurielämyksiä…

Olen pitkin viikkoa pyöritellyt mielessäni kulttuurielämysten voimaa. Olen kokenut niiden ravitsevuuden viime päivinä ihan henkilökohtaisesti. Flunssa pääsi nimittäin tiiviin työrupeaman päälle iskemään, ja vastaansinnittelyn jälkeen oli luovutettava ja siirryttävä pariksi päiväksi vaaka-asentoon viltin alle. Nukuin tietenkin ja unihan parantaa. Niin sairas en kuitenkaan ollut, että olisin viihtynyt vain unten mailla. Hiljaisessa talossa unisina keskipäivän tunteina oli, flunssan tukkoisuudesta huolimatta, aika nautinnollista antaa hämärän leijua ympärillä samalla kun korvalapuista soi kuulas ja kaunis Loreena McKennittin ääni. Välillä oli inspiroivaa surffailla netissä ja ihastella vaikkapa National Geographicin luontokuvia, hämmästellä tuoreita näkökulmia ja antaa kuvien kauneuden virrata silmistä sisään. Jossain kohti, jo vähän virkeämpänä, bongailin vuosientakaista suomalaista komiikkaa verkon uumenista ja hihittelin itsekseni.

Ehdin ennen sairastumistani piipahtaa viikolla myös teatterissa. Suorastaan hengästyttävän taidokasta, kuinka kaksi miesnäyttelijää täyttää askeettisen näyttämön ja pitää täyden salillisen yleisöä tiukasti otteessaan. Naurattaen, liikuttaen, herpaantumattoman läsnäolevina, salamannopein roolinvaihdoin. Kaksi ja puoli tuntia hymyä ja liikutusta kantoivat sisäisenä hymynä ja tyytyväisenä hyrinänä pitkälle eteenpäin. Saman iholle jäävän elämyksen, toisensävyisen toki, antoi myös viikontakainen kirkkokonsertti. Korkea kirkkosali kantoi kauniin ja hartaan musiikin kynttilänvalossa sieluuni saakka, antaen lepohetken vilinän keskelle. Jälleen istuin täydessä salissa, hiljaa ja hievahtamatta, mutta vahvasti osana yhteistä kokemusta.

Olen näinä raukeina toipilaspäivinä löytänyt myös oman kirjastoni uudelleen. Kirjojen ympäröimänä, tarinoiden hellimänä, on hyvä toipua ja kerätä voimia. Olin jo ehtinyt unohtaa, että kesän poistokorista oli matkaan lähtenyt kuuluisan fantasiakirjailijan kehuttu sarja. Löysin sen lipaston päältä, kirjaston kirjojen alta ja avasin ensimmäisen kirjan. Jäin heti koukkuun, vierailulle itselleni uuteen fantasiamaastoon, jossa olen nauttinut huikeista satumaisemista ja välillä torkkunut väsymystä pois.

Mikä näissä pienissä ja vähän suuremmissakin elämyksissä sitten voimaannuttaa, jopa parantaa?

Huomaan, että asettuessani elämyksen äärelle teatterissa, kirkossa, konserttisalissa tai omalla sohvalla viltin alla, jätän arkihuolet ja työpään narikkaan ja asetun tilaan, jossa aika menettää merkityksensä. Kehoni ja mieleni virittäytyvät vastaanottamisen taajuudelle: valmiina kokemaan jotakin uutta tai valmiina samastumaan johonkin tuttuun. Ajatukset hakevat uusia polkuja, syntyy uusia näköaloja. Joutuu pohtimaan kantaansa näkemäänsä tai kuulemaansa. Ei voi jäädä välinpitämättömäksi, jotakin herää sisällä joka tapauksessa. Jos hiertää, niin mikä?

Taide voi antaa toivoa. Se laskee kierroksia, pysäyttää. Toisinaan se vie umpihankeen, pois tutuilta poluilta. Nauru hieroo sisäelimiä. Ja kun koko katsomo hytkyy yhdessä, tuntee olevansa osa kokonaisuutta.

Minne menenkin, aina tuntuvat penkit olevan viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kertoohan sekin jotain.

Kirjoituskuurilla ja kiitollisuusdieetillä

Olen lupautunut kirjoituskuurille ja kiitollisuusdieetille. Olen molemmista aika innoissani. Enkä yhtään pysty ennakoimaan, mihin nämä kuurit ja dieetit johtavat. Seuraan mielenkiinnolla ja mieli uteliaisuudesta avoimena mitä tapahtuu.

Kirjoituskuurille sain teeman, joka nostaa päivittäiseen kirjoitushetkeeni pirstaleisia ajatuksia menneestä: muistoista, kokemuksista, pettymyksistä, toiveista. Välillä huomaan, että sanani kiertävät jotenkin teeman ulkopuolella, kuin en ihan uskaltaisikaan sukeltaa teemaan. Toisinaan taas sukellan saman tien jonnekin ihan tuntemattomiin maisemiin ja annan ajatusten vain valua minusta paperille. Olen päättänyt, että tarkastelen kokonaisuutta vasta kuurin päättyessä. Siihen saakka annan vain mennä, pyrkimättä ja johdattelematta. Annan alitajunnan toimia kuurin käsikirjoittajana, tietoinen mieleni saa vain odotella hedelmien kypsymistä. Kärsimättömänä, tai kärsivällisyyttä opettelevana, ihmisenä tuskin maltan odottaa mitä saan huomata ja oivaltaa.

Kiitollisuusdieetille ryhdyin ihan juuri. Ystäväni kirjoittaa kirjaa kiitollisuudesta ja kerää aiheesta kokemuksia. Kiitollisuudesta ja sen harjoittamisesta on ymmärtääkseni jo nyt raportoitavissa paljon hyviä tuloksia. Mitä ne voisivat olla minun kohdallani? Tässä hykerryttävässä odotuksessa olen sitoutunut kolmen viikon ajan käyttämään muutaman minuutin (mikä huikea panostus!) aikaa päivittäin kerätäkseni päivittäiset kolme kiitollisuudenaihettani näkyväksi. Ei kuulosta vaikealta. Jos tästä päivästä lähdetään liikkeelle, spontaanisti tuli mieleen liuta kiitollisuudenkohteita lähtien hyvästä terveydestä, joka salli pitkän ja reippaan sunnuntaikävelylenkin. Mainita kannattaa tietenkin myös fiksut ystävät, jotka rakentavat tällaisia kokemuksellisia mahdollisuuksia ja tietenkin läheiset ihmiset. Ja hei…. näitähän tuntuu riittävän: herkullinen kirja yöpöydällä, unisena tuhiseva koira omalla pedillään, vanhan ystävän kuulumiset yllättäen sähköpostissa.

Mistä sinä voisit juuri nyt olla kiitollinen?

Uni – sisäinen “huolenpitosoitto”

Heräsin aamulla merkitykselliseen tunteeseen. Uneni olivat jälleen puhuneet minulle.

Olen oppinut seuraamaan uniani; kuuntelemaan, katselemaan ja maistelemaan niitä vielä herättyänikin. Kiertelen niiden ympärillä, tunnustelen tunnelmia ja unen eri osa-alueita.  Usein uni jää jotenkin iholle ja kulkee matkassa vielä pitkälle päivään. Aina ei ole kuitenkaan aikaa jäädä unen tunnelmiin, joten kirjoitan uneni ylös ja seurailen unisarjojani myös jälkikäteen.

Aamupäivällä soi puhelin. Vakuutusyhtiö soitti ja kertoi tekevänsä “huolenpitosoiton”. Päästin kasvoilleni vinon hymyn ja äänetön hymähdyskin ehkä lipsahti. Mutta asiallinen, asiansa osaava ja aidosti asiakkaastaan kiinnostuneen oloinen yhteyshenkilö toisessa päässä halusi vain kartoittaa vakuutusasioitteni ajantasaisuutta. Ei myynyt mitään (suoranaisesti), saati tyrkyttänyt, tarkisteli vain tilannetta kanssani keskustellen ja kyseli ajatuksiani erilaisiin yritystäni ja sen turvallisuutta koskeviin asioihin. Puhelusta jäi aika hyvä mieli ja palveltu olo. Pitivät huolta.

Päivä täyttyi työtohinoista: hoidettavista asioista, joihin lopultakin oli aikaa. Ja sitten teetauolla nämä kaksi asiaa jotenkin yllättäen yhdistyivät mielessäni. Uneni ja huolenpitosoitto. Linkki niiden välille syntyi täydellisesti yrittämättä, asiat vain hakeutuivat toistensa kenttään. Minustahan on tänään pidetty huolta.

Ja niin ajatukseni kiertyivät takaisin uneni tarinaan. Mitähän asiaa minulla itselläni mahtoi tällä kertaa olla itselleni? Mitä uni koetti saada minut huomaamaan, ymmärtämään tai oivaltamaan? Se valitsi tarinaan (jälleen kerran) mielenkiintoiset  ainekset henkilökohtaisesta symbolivalikostani, käytti tarinan henkilöinä läheistä ystävää ja toista, elämässäni hetken vilahtanutta. Yhdisteli näitä kahta ja lisäsi keitokseen jotakin yllättävää, ensituntumalta kaukaa haettua ainesta. Mutta näillä aineksilla uni varmisti, että jään tätä sisäisen intranetini viestiä varmasti maistelemaan. Niin kummallinen ja outoudessaan kiehtova se oli.

Olenko taas mennä tohottanut silmät ummessa? Olenko jättänyt jotakin oleellista huomiotta? Jätänkö kuuntelematta kehoni viestejä? Väliin se yrittää piipittää nopealle rytmilleni, että hellittäisin hetkeksi. Että lepäisin, kun väsyttää. Että lähtisin ulos raikkaisiin syystuuliin, kun ajatus alkaa takkuilla. Vakuutusyhtiökin oli vähän kuin samalla asialla: onko jokin muuttunut, niin että se vaatisi nyt huomiota? Onko tilanne elänyt, vakuutusturva kohdallaan?

Nyt uni taisi kysyä jotain sen suuntaista, että “mihin käytät aikaasi?” tai ”huomaatko sattumuksia, joissa voisi olla jotakin huomattavaa…?”.

Niin, kyllä se kysyi: “Kuinka läsnä sinä olet elämässäsi?”

Tekivät huolenpitosoiton. Molemmat.

Välitilojen hurma tai harmi

Ihmisen pitäisi joka päivä kuulla ainakin yksi pieni sävelmä,
lukea hyvä runo, nähdä hieno taulu ja jos mahdollista,
sanoa muutama järkevä sana. 
-Goethe

Tänä aamuna istuessani merenrantakahvilan ikkunapöydässä odottamassa aamukahveille saapuvaa ystävääni huomasin kuinka mieleni rauhoittui katsoessani mylläävää merta. Aamu ei ollut myrskyisistä myrskyisin, mutta epätasaisen tasaisesti vellovat aallot ja rantaan iskeytyvät pärskeet lumosivat minut. Niiden lumovoima käänsi katseeni jotenkin sisäänpäin. Samaan aikaan siis katsoin ja en katsonut kuinka luonto eli syysaamua. Sielussa soi edelleen hiljalleen Syyslaulu, jota olin hyräillyt koko eilisillan. Lumoavan haikea kappale oli muistuttanut itsestään tarpoessani kahisevissa pudonneissa lehdissä illan kävelylenkillä koiran kanssa.

Goethen viisas ajatus toteutui elämässäni tänään jo aamutuimaan. Katsoin (ikkunan takaa lämpimästä käsin tosin) luontoa, jota kauniimpaa ja elävämpää taideteosta ei olekaan, ja sain lausua ja kuulla monta aitoa ja koskettavaa sanaa siinä ikkunapöydässä ystäväni kanssa. Olin kiitollinen aamuhetkestä ja siitä kiireettömyydestä, jonka viimehetken muutos kalenteriini oli suonut.

Olen tällä viikolla pohtinut spontaanisuuden ja suunnitelmallisuuden liittymäkohtia sekä omaa asennettani niihin. Flunssa-aalto aiheuttaa väistämättömiä muutoksia tapaamisaikatauluissa, liian kiireisiksi ahdetut kalenterit painavat sovittuja asioita unohduksiin, joku tarvitsee apua välittömästi - mikään ei ole pysyvää ja joka aamu alkaa uusi sopeutuminen päivän mukanaan tuomiin yllätyksiin.

Mistä riippuu asenteeni näihin yllätyksiin? Vireystilastani? Oman kalenterini tiiviydestä? Aikaansaamisen ja tehokkuuden paineista? Siitäkin olenko nukkunut tarpeeksi ja millä skaalalla huumorintajuni kunakin päivänä liikkuu. Toisinaan yllättävä peruutus tuntuu suoranaiselta lahjalta, lisäaika toivotulta aikalisältä ja happivarastolta tehtävien välissä.  Silloin osaan ottaa rennosti ja nauttia ilmavuudesta, ja olla mahdollisesti varsin aikaansaavakin – tehdä monta maalia mutta pusertamatta. Toisinaan taas ärsyynnyn ajan tuuskauksesta ja siitä “mitä kaikkea tässäkin ajassa olisi ehtinyt, jos olisi vain ennalta tiennyt…”.

Kun vain maltan pysähtyä ja ottaa elämän tarjoaman välitunnin rentona vastaan, voin olla melkein varma, että jokin uusi ajatuksenpoikanen nostaa päätään. Luovuus tarvitsee happea, tilaa, erätaukoja. Ja sittenhän on mahdollisuus tarjota itselle vaikkapa se pieni runo tai sävelmä, upota hetkeksi taideteokseen tai lausua jokin sana. Jollekin. Vähintäänkin itselleen.

Tiivistä vaiko kiireistä?

Juuri tällä hetkellä ja tällä viikolla elämäni rytmittyy oikein mukavasti. On valmennuspäiviä, toimistopäiviä ja opiskelupäiviä. On asiakastyötä, ilmiöiden yhdessä ihmettelyä, kysymysten voiman seuraamista, oivallusten kätilöintiä. Sitten on kotitoimistopäiviä, jolloin lukuisten juoksevien asioiden välillä ehtii pyöräyttää koneellisen pyykkiä, hurauttaa leipäkoneen leipomaan tuoretta leipää ja nauttia kiireettömän kupposen kahvia lukeilla olevan romaanin äärellä. Ja sitten on vielä niitä rakastamiani uuden oppimisen päiviä, jolloin saa heittäytyä toisten ohjattavaksi, kokemaan ja kokeilemaan. Voi venytellä mukavuusrajojaan, pysähtyä kuuntelemaan kokemuksiaan ja kohtaamaan opiskelukavereitaan. Taas sitä yhdessä ihmettelyä, johon en väsy koskaan.

Sitten on kieltämättä niitä viikkoja, jolloin kalenteri on ilmatiiviiksi puristettu. Jolloin tapaamisia riittää, siirtymiin on juuri ja juuri riittävästi aikaa ja valmisteluajat ovat vähissä. Olen viime aikoina useaankin otteeseen pysähtynyt kysymään itseltäni mistä erotan tiiviin ja kiireisen. Tunnistan, että kiireeseen on ladattu paniikkimielialaa: mahdanko osata, olenko valmistautunut riittävästi, ehdinkö, muistanko kaiken oleellisen? Riittämättömyyden peikko ei ole kyläillyt silloin, kun olen kokenut, että aikataulu on tiivis mutta hallittava. Silloin uskon kokemukseni kasvattamaan tilannetajuun, läsnäolon taidon kykyyn nostaa esiin oikeat kysymykset ja tilanteeseen sopivat kokemukset.  Olen ilmiselvästi muistanut myös pitää kiinni terveistä rajoistani ja varannut kalenteriini siirtymäaikoja, hengähdystaukoja, pieniä arkisia aikalisiä.

Kunpa muistaisin pysähtyä jokaisen onnistumisen äärelle ja ehtisin reflektoida, haistella ja maistella tilanteiden tarjoamia heijastuksia aina tuoreeltaan. Niillä kasvatan sitä pankkia, josta ammennan silloin, kun pieni ääni sisälläni kysyy: “Onko nyt tiivistä vai kiireistä?”.