Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Tunnen eläväni uudistumisen aikaa, sisälläni elää sanaton muutoksen kaipuu. Sellainen hiljainen ja etäinenkin hyrinä, jonka tietää enteilevän uutta. Joskus mietin mikä sisälläni tietää milloin on uudistumisen, muutoksen, loikan aika. Jokin viisas se on. Se tunnistaa, kuinka en ehkä elä koko mitassani, kuinka ehkä väistelen jotakin lahjaani, kuinka ehkä pelkään ottaa askeleita tuntemattomaan suuntaan.

Uudistumista kuvaa mielessäni spiraali. Olen tullut elämänkierrossani jälleen kohtaan, jossa aiemmat elämisen mallit eivät enää suoraan sellaisinaan palvele, innosta tai vastaa sisäiseen kutsuun. Olen saapunut hetkeen, jolloin jokin innostuksen tuli, joka joskus on roihunnut loimuavina liekkeinä, onkin kutistunut ja hiipunut aika ajoin vaivoin nähtäväksi. Ja samalla kun muutos kutsuu, jokin sisälläni myös vastustaa. Olisi niin helppoa jäädä toistamaan vanhaa rataa, kulkea tutulla ja turvalliseksi luulemallani uralla. Mitä siitä sitten seuraisi? Ehkä päivä, jolloin en enää kehtaisi katsoa itseäni peilistä silmiin? Elämä on viisas. Se kysyy, toistaiseksi vielä lempeästi mutta sinnikkäästi,  elänkö syvimmästä itsestäni ja sen tarjoilemista lahjoista käsin.

Elämän tarjoilemaa kysymystä pitää miettiä. Mistä tiedän milloin elän itsestäni käsin?

Koska elämä on viisas, se tarjoaa minulle nyt aikaa pysähtyä aiheen äärelle. Se tarjoilee mahdollisuuksia aiheen tutkailuun sekä työssäni että oman pääni sisällä, sekä dialogeissa asiakkaiden ja kollegoiden kanssa että omien unieni viisaissa tarinoissa ja alitajunnan syvyyksien tuottamissa mielikuvissa. Vastaan tulee myös toinen toistaan mielenkiintoisempia kursseja, kirjoja ja ihmisiä tutkimusmatkaani tukemaan. Oivallus voi herätä vaikkapa kuunnellessa haikeata balladia. Syntyäkseen vastaukseni vaatii kuitenkin hiljaista ja hidasta hauduttelua, vanhojen ja uusien näkökulmien punnitsemista, toisten ajattelijoiden koskettavia sanoja, kiivaitakin väittelyjä. Välillä koen olevani kuin monituhatpalaisen palapelin äärellä kääntelemässä monenkirjavia ja monenmuotoisia paloja ja yhteensovittelemassa niitä. Ihmettelemässä saanko näistä koskaan valmista aikaan.

Haluan olla oman tulevaisuuteni muotoilija. En halua kompastua muutosvastarintaan, vaan ottaa suorin vartaloin muutoshaasteen vastaan. Kysymykset ovat muotoilijan työkalupakkini tärkeimpiä työkaluja. Mitä parempia kysymyksiä älyän itselleni esittää, sitä aidompia täsmävastauksia alitajuntani minulle tarjoilee. Muotoilijana voin vain hämmästellä kuinka selkeitä ja suoria vastauksia sisimmältäni voinkaan saada. Se kylmän analyyttinen järki vain pitää napakasti pitää sivussa. Sillekin on aikansa ja paikkansa, mutta se tulee sitten myöhemmin.

”Luovuus on kykyä ja halua syntyä uudelleen joka päivä.” (Erich Fromm)

Mainokset

Olen aivan täpinöissäni. Seuraan vierestä erään unelman toteutumista. Samalla kun olen täydellä sydämellä mukana jännittämässä ja iloitsemassa, mietin millä reseptillä onnistuminen tapahtui. Tästähän puhutaan paljon, ja kirjoitetaan. Joskus kuitenkin iskee epäusko, että ne olisivat vain sanoja, vähintäänkin toiveajattelua tai idealistista höpinää, joka on aika kaukana tästä harmaasta arjesta.

Puhutaan vetovoiman laista. ”Sitä saa mitä tilaa”, sanoo ja laulaa yksi jos toinenkin. ”Kannattaa ajatella mitä kannattaa ajatella”, ajatellaan muistaakseni NLP:ssä. Ja juuri tänä aamuna tästä samasta puhuu viisas unishamaani Robert Moss, joka lainaa blogissaan myös puolitoista vuosisataa sitten syntynyttä runoilijaa, Tagorea, joka tiesi tämän saman totuuden.

Jotenkin kummasti unelmansa voimalla jaksaa. Silloinkin, kun ei jaksaisi. Silloinkin, kun luulee juuri suorittaneensa voimansa tyhjäksi. Kun tuntuu, ettei jaksa nähdä vaivaa unelmansa eteen ja tekisi mieli luovuttaa, taikookin mielikuvituksensa voimalla suljettujen silmiensä taakse kuvan unelmastaan toteutuneena. Tuntee ihonsa alla sen hyrinän, jonka toteutunut unelma saa aikaan. Elää sisäisesti unelmaansa. Sanoo itselleen, että ”kaikki tarvittava minulla jo on, ja nyt vain panen sen kaiken peliin – en menetä mitään jos uskallan”. Siis uskoo, näkee, tuntee. Ja tekee.

Näillä eväillä meillä mentiin rohkeasti päin unelmaa, mukavuusrajat kolisten, yöunta uhmaten, jokaisesta vaikeastakin hetkestä nauttien. Ainakin jälkeenpäin.

Ja lopussa kiitos seisoo.

Uskon tähän kuvioon taas aika paljon enemmän kuin vielä eilen tähän aikaan.

Blogissa on ollut hiljaista. Monet muutkin jutut odottavat käynnistämistä. Kun on ollut kaikenlaista.

Mutta eikö elämässä aina ole kaikenlaista? Välillä on niin kertakaikkinen kiire, ettei ehdi suunnata kuin velvollisuuksiin. Kukahan nekin muuten määrittelee? Ja mistä se kiire syntyy – kuka sitä kalenteria oikein komentaa? Sitä muka juoksee ja on muka tehokas. Ja sitten kun kiire hellittää, ei saa suunnattua itseään mihinkään. Pyörii villasukissaan ympyrää. Haahuilee ja huuhailee. Aloittaa ja keskeyttää.  Suunnittelee ryhtyvänsä, mutta ei sitten ryhdykään. Ajattelee, mutta ei oikein saa jäsennettyä. Mikään ei oikein iske eikä tartu… Eli kyse ei ole levosta tai palautumisesta vaan vetkuttelun ihmeellisestä imusta.

Alan kyllästyä olemaan vetkuttelun maailmanmestari. Kukaan ei nosta minkään lajin pokaalia tai maljaa tälle saavutukselle. Vähiten minä itse ja itsekunnioitukseni. Poika ei tälle mestaruudelle sauno. Alan siis kyllästyä itseeni. Alan kyllästyä tähän aikaansaamisen ja aikaansaamattomuuden vuorovesi-ilmiöön. Alan kypsyä ratsastamaan oivalluksesta toiseen ilman käytännön seuraamuksia. Kohta tipahdan oksaltani ylikypsänä.

Nyt jos koskaan on siis aika ryhtyä toimeen ja selättää lähtökitka. Ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa tekosyytehtailu. Itsekunnioitus velvoittaa.

Tästä se taas lähtee. Ainakin tänään. Ja juuri nyt sehän riittää.

 

 

Kysymys elämän laadusta on noussut eteeni viime aikoina sekä ammatillisissa että yksityisissä yhteyksissä niin moneen otteeseen, että sen ääreen on pysähdyttävä hetkeksi. Mistä syntyy elämän laatu?

Olen itse ollut flunssan kourissa viimeiset pari viikkoa, minkä seurauksena elämä kaventui unen ja valveen toistuviksi kohtaamisiksi ja voimia riitti ainoastaan viltin alla pötköttelyyn. Tämän kaksiviikkoisen seurauksena päällimmäinen näkökulma hyvään elämään on voimien palautuminen, se ettei enää ihan jatkuvasti yskitä (voisi kuvitella menevänsä ehkä jopa elokuviin), jaksaa hoitaa töitä edes pieninä paloina, tai jaksaa jo kiertää iltalenkin koirien kanssa. Riemastuttava hetki on se, kun huomaa ajatuksen jälleen kulkevan. Hyvän elämän elementit siis skaalautuvat tilanteen mukaan…

Hyvästä elämästä puhuttaessa esiin nousee usein itsemääräämisoikeus. Saako yksinasuva vanhus mennä hetkeksi tuulettumaan kaupungille ilman, että ilmoittaa kaikille mahdollisille tukijoukoilleen: muualla asuville lapsilleen ja hoitaville viranomaisille. Saako kuuttakymmentä käyvä ihminen ryhtyä uuteen ihmissuhteeseen. Saako perheenäiti tarvita omaa aikaa. Saako työntekijänä itse vaikuttaa tekemistensä aikatauluihin. Voiko asioita ottaa puheeksi, uskaltaako kyseenalaistaa. Sallitaanko itsenäinen ajattelu. Kenen taskussa ihmisen tahto on – kenen hyvästä elämästä onkaan kysymys?

Hyvään elämään ja sen tasapainoon näyttää aika ja sen käyttäminen liittyvän oleellisesti. Millaista aikaa sinun hyvä elämäsi tarvitsee: pilkottua vai pilkkomatonta, valmistautumisaikaa vaiko tehokasta toteuttamisen aikaa? Onko sinun aikasi lineearinen jatkumo, joka pakkautuu työpäivän tai -viikon päätteeksi sietämättömäksi kilpajuoksuksi vaiko kenties lempeämpää ja syklistä aktiivisuuden vaihtelua? Onko kalenterisi ystävä vai vihollinen – mahtuuko tapaamisten väliin yhtään ilmatilaa?

Millaiset ovat hyvän elämän eväät tänään? Onko sinulle tilaa elämässäsi?

 

Sataa vaihteeksi lunta. Väylä kotiovelta tien varteen on tänään kolattava uudelleen ja uudelleen. Kaunistahan siellä on, kuin sadussa, mutta liikkuminen on hankalaa.

Olin tuttuun tapaan aamulenkillä metsässä koirieni kanssa. Isompi harppoi vauhdilla eteenpäin, kävi houkuttelevien oksien perässä tarpomassa paksulla hangella ja palasi taas polulle juoksemaan. Riemu uudesta lumesta oli ilmeinen! Pienempi tuskin pääsi vakiolenkkimme alkuun, kun lumi kertyi palloiksi silkkiseen karvaan, pallot valtasivat vatsapuolen, etutassut kääriytyivät paksuun lumipeitteeseen ja kulkemisesta tuli hankalaa. Aika pian koko meno hyytyi ja pikkukoira jäi tyynesti paikoilleen odottamaan apujoukkoja. Kainalossa kotiin ja lämpimään suihkuun sulamaan.

Näin meille tavallisen arkihankaluuden yhteydessä jäin miettimään millaisia taakkoja itse arjessani kannan. Mitä kaikkea takkiin tarttuu elämän polulla taapertaessa ja miten niistä pääsee irti? Tottuuko sitä vaivalloiseen ja tahmeaan etenemiseensä ja alkaa pitää sitä normaalina? Pärjääkö ihminen yksin vai osaako sitä pyytää apua, kun palloja on kertynyt riittävästi? Entä ottaa apua vastaan, kestääkö kantti sen? Uskaltaako sitä pikkukoirani tavoin ihan tyystin antautua toisen ihmisen autettavaksi?

Apua on niin monenlaista. Ilahduttaa, kun naapuri on raivannut väylän parkkipaikalle. Tai kun ystävä soittaa ja kysyy mitä kuuluu. Tai toiselta tulee tekstari, joka kysyy ehtisinkö kahville. Joskus paras apu ovat ne rehelliset sanat, jotka toinen sanoo, vaikka en itse haluaisi niitä kuulla. Joskus riittää, kun on kynä ja paperia. Arvokkaita ovat ne hetket, jolloin toinen ihminen todella näyttää toiselle fikkaria elämän kipukohdissa, on läsnä ja kuulevana korvana, kiireettä ja pyyteettä.

 

Muutoksen tuulet heittävät ihmisen välitilaan. Vanhasta on jo irti, mutta uudesta ei vielä ole saanut kiinni. Olo on samaan aikaan hutera ja riemullinen.

Välitilassa on vähän kuin tuulikaapissa. Kenkiä on hujan hajan, takkeja on valittavana vaikka kuinka monta, hattuhylly pursuilee pipoja ja lapasia. Mutta ihan vielä ei osaa sanoa missä kengissä olisi mukavinta kulkea ja mikä takki tuntuisi kotoisimmalta. Ihan niihin taannoisiin ei viitsisi ainakaan automaattisesti tyytyä. Niinkuin tuulikaappia, myös välitilaa on siivottava, jäsenneltävä. Ja tässä kohtaa tulevat leikkiin mukaan avainkysymykset. Jo Sokrates sanoi, että kysymykset kätilöivät ajattelua. Mitä parempia kysymyksiä osaan välitilassa olevalle itselleni esittää, sitä kirkkaampia vastauksia on luvassa.

Kun pitää silmänsä ja korvansa auki, kysymyksiä kuiskii alituiseen ympärillä.

Kaupungilla pienen koiransa kanssa, varmaankin ihan arkisella lenkillään, kulkeva nainen herättää mielelleni kysymyksen: ”Millaista elämää haluan oikeasti elää?”. Kiireetön koirankävelyttäjä herättää uinuvat vapauden ja kiireettömyyden kaipuuni vahvasti eloon. Olenko unohtanut vaalia itselleni tärkeitä, yksinkertaisia arjen iloja?

Metsälenkillä aamunkoitteessa kuulen jo lintujen laulua. Kuin ne muistuttaisivat: ”kevät tulee, oletko valmis?” Valmis uuteen vihreään, uusien oraiden kasvuun, lisääntyvään valoon. Mitä se vaatii, että on valmis? Mitä se vaatii, että uskaltaa nähdä nousevat mahdollisuudet? Paljonko uskallan itselleni sallia?

Symbolit syöksyvät edelleen syliini. Suuntaan mielenkiintoiselle luennolle kuuntelemaan filosofi Esa Saarista. Joltakin viimetalviselta luennolta nousee mieleen mindsetin käsite. Esa Saarinen ohjasi meitä silloin kysymään itseltämme millainen itse kunkin mindset on. ”Onko mindsetisi delete-näppäin?” Ihminen löytää aina järkisyitä painaa mahdollisuuksiensa edessä deleteä.  Lukitsenko itseni olemaan vähemmän kuin voisin olla? Mitä kaikkea voin olla samanaikaisesti?

Sen tämänpäiväisen Saarisen luennon nimi on muuten ”seuraava vaihe”. Niinpä tietysti!

Sellaista sattuu?

Tänä syksynä olen päässyt tai joutunut miettimään vastuuta asiakaspalvelussa, asiakkaan kokemusta kuulluksi tulemisesta ja asiakkaan vaikuttamiskeinoja omiin asioihinsa.

Olen asioinut autohuollossa puolentoista kuukauden aikana kolme kertaa. Autoni on otettu vastaan lupauksin tutkia vika ja korjata se niin pian kuin mahdollista. Kuinkas sitten kävikään: tuntui kuin olisin lähettänyt autoni mustaan aukkoon, alkuperäinen arvelu aikatauluista ylittyi moninkertaisesti, mutta kukaan ei vaivautunut kertomaan siitä asiakkaalle, autonomistajalle.

Surullisinta monipolvisessa autoepisodissani, joka lopulta kesti ennustetun kahden päivän sijaan yhteen pötköön yli kuukauden, oli kokemus siitä, että palvelua ei saa sopuisalla ja ystävällisellä käytöksellä, vaan vasta kun iskee kantapäätä lattiaan, nyrkkiä pöytään, korottaa ääntä ja käyttää voimasanoja. Viidakon laki toimii sivistyneessä merkkihuollossa parhaana nokkimisjärjestyksenä, ikävä kyllä.

Tällaista sattuu, ajattelin, kun lopulta sain työvälineeni takaisin ja palasin huojentuneena päiväjärjestykseeni ja sen lukuisiin siirtymiin. Vaan eipä aikaakaan, kun tilasin uuden puhelimen ja siihen erityisesti räätälöidyn puhepaketin. Puhelinmyyjän soittaessa kyselin mieltäni askarruttavia sopimuksen yksityiskohtia ja sain asianmukaisia vastauksia, joitakin jopa erikseen selvitettiin minua varten. Jäin tyytyväisenä odottamaan luvattuja tilausvahvistusta, liittymän kytkyilmoitusta ja lopulta itse puhelinta. Meni viikko, meni toinen, mutta mitään ei kuulunut. Sitten eräänä iltana seisoi oveni takana posteljooni paketin kanssa. Paketista löytyi puhelin, mutta ei luvattuja lisävarusteita. Eikä tilausvahvistusta edelleenkään ole kuulunut.

Soitto asiakaspalveluun ei antanut minulle mahdollisuutta kertoa tapahtunutta saati purkaa pahaa mieltäni. Asiakaspalvelijalla ei ollut aikaa kuunnella. Asia siirrettiin nopeasti puhelinmyyjän harteille eikä minulle jäänyt mielikuvaa kuka ottaa yhteyttä, toimitetaanko puuttuvat osat tai tilausvahvistus. Kävikö näin, kun en ensitöikseni käynyt haastamaan riitaa?

Nyt minulla on siis omasta näkökulmastani katsoen sopimukseton tila, mutta uusi puhelin käytössä. Kohtuutontako? No, ei hätää. Puhelin toimi vain puolitoista päivää. Ei enää elonmerkkiäkään. Tuotteiden elinkaari todella on lyhentynyt.

Tällaista sattuu, niinkö?